Nyt on kuitenkin käynyt niin, että voimat meinaa loppua.
Itse itseltäni vaadin jaksamista; ei kukaan muu. Luulen. Minunhan (omasta mielestäni) pitää aina olla supertehokas, joka jaksaa ja ehtii. Aina kun on tarvis.
Nyt en saa tarpeeksi aikaiseksi; aika loppuu kesken joka päivä. Tuntuu siltä, että on liian monta asiaa, johon pitää keskittyä, enkä tiedä mikä olisi järkevintä tehdä ensin.
Ärsyynnyn vaikka mistä ja otan niin sanotusti nokkiini. En vain jaksa kuunnella muiden valituksia enkä ottaa vastaan yhtäkään negatiivista lausetta. Ehkä tämä on äidin kuoleman jälkeisen ”pakko jaksaa” vaiheen jälkimaininkeja?
.
Jokunen päivä sitten poltin proppuni erään naapurin kanssa.
Hänelle koiranpissa pihalla on elämää suurempi asia. Niistä jaksaa marmattaa joka ikinen kerta, kun hänet näen.
Kyllä minäkin olen sitä mieltä että koiran voi opettaa menemään soveliaille paikoille pissille. Eikä niiden tarvi merkata viime kesänä istutettuihin havukasveihin. Kun yksi merkkaa, niin muut perässä. Koirien kirjeenvaihto vain on sellaista. Chicokin on pari-kolme kertaa päässyt kukkapenkkiin, kun emännän silmä on välttänyt naapurien kanssa pihalla turistessa.
Yleensä ei kuitenkaan merkkaa kiellettyihin paikkoihin, koska sillä on herkästi komentelevainen emäntä. Ei merkkaa portinpieliin eikä varsinkaan mene kenenkään pihalle. Ei se mikään enkeli ole, eikä sillä ole edes hyvää muistia. Paitsi namiasioissa. Joka lenkillä pitää muistuttaa ”ei siihen saa pissata” tai ”se on PIHA”, jolloin otus salamana ottaa takapakkia.
Äidin mattojen pesupäivänä (silloin pattereissa oli vielä virtaa) tämä naapuri seisoi istutusten äärellä ja tuijotti yhtä puskaa. Heti minut nähdessään päästi suustaan sanaryöpyn: Mitä mää sanosin! Tuu nyt kattoon, tätä se tekee, kun koirat pissaa pihalle! Ihan ruskea ja piloilla tääkin (joku ”pylväspensas”) on!
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun valitti, olin kuunnellut saman asian ainakin kolmesti aikaisemmin, joten siinä kohtaa minulta paloi proppu. Ne näköjään vielä toimivat.
Kun minulta palaa proppu, sen kyllä huomaa. Ja kuulee. En kuitenkaan ruvennut huutamaan – jotain itsekuriohjelmastani sentään olen pystynyt toteuttamaan, mutta kipakasti totesin että tiedätkö mitä, minun äitini on KUOLLUT enkä jaksa ottaa vastaan yhtäkään valitusta koiranpissoista ja piloille menneistä puskista just nyt. Minulle on turha valittaa, koska MINUN koirani ei niihin pensaisiin pissaa.
Avasin oven porraskäytävään ja olisin paukuttanut sen kiinni perässäni, mutta kun se vihulainen ei pauku, kun siinä on ovipumppu…
Naapuri Leena osui myös paikalle, katseli silmät ympyräisinä; ei ollut koskaan nähnyt minua vihaisena. Hiukkasen näytti hymyilevän; ymmärsi tunteeni hyvin, koska oma miehensä kuoli aivan hiljakkoin. Menimme yhdessä hissiin, jossa jatkoin murmutteluani: pistäköön nyt kaikki asiansa paperille ja toimittakoon hallituksen puheenjohtajalle, jotta ei tarvi nurkissa murmuttaa.
Minusta ainainen valitusten kylväminen pitkin pihoja on naapurikiusaamista.
Sääliksi käy taloyhtiöiden hallituksissa olevia. Olen kerran ollut sellaisessa vuoden verran. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta. Varsinkin TÄDIT taloyhtiössä eivät tajunneet, että asiat pitää laittaa paperille, eikä valitella ties mistä joka kerta kun olin näkösällä.
Myönnän, että oma käytökseni ei ollut fiksua; joskus ei vain jaksa olla pitkämielinen. Pitää selvittää asia, kun seuraavan kerran osumme nenät vastakkain. Kyllä se siitä.
.
Kuka tietäisi hyvän ihmispattereiden lataussysteemin; sellaisen yksinkertaisen, joka soveltuisi kaupunkikäyttöön? En pääse maille lataamaan akkujani, kun rakas kesäpaikka myydään. Sekin minua surettaa kamalan paljon. Skootterillakaan ei voi lähteä kyläteille tuulettumaan, kun ei ole kyläteitä mailla halmeilla! Menopeli seisoo kyllä jo kotipihalla, mutta kaupunkiajo ei ole rentouttavaa. Liian kylmäkin vielä on.
Kun saan isän ja äidin tulo- ja menoselvityksen vuodelta 2011 verottajalle ja AVI:n haluaman selvityksen Turun opetushammashoitolan ja hammashoidon yleensä laskutusperiaatteista tehtyä ja äidin hautajaiskuvat käsiteltyä ja lähetettyä ja kaikki tekemättömät kotityöt tehtyä, niin haluaisin haihtua pariksi viikoksi niin pitkälle kuin pippuri kasvaa; ihan sama minne, kunhan kauas.
No, se on tietty toiveajattelua. Pitää keksiä joku muu keino irrottautua tästä stressisuosta.
.
Toki ilon aiheitakin on.
Veljeni Henry soitti tänään. Ja eilen. Ja siskoni Sonjan kanssa juttelu Skypessä jatkuu. Molemmilta saan roppakaupalla voimia! Molemmille voin myös kertoa murheistani ja maristakin vähäsen. :-)
Velikulta sanoi tänään, että otetaan ulkopuolinen hoitamaan perunkirjoitus. Siinä tippui kasa kiviä harteilta! Sitäkin ehdin murehtia kamalasti, kun meistä kellään ei ole kokemusta asiasta.
Toinen ilon aihe on se, että isä voi nyt paremmin. Helmikuisesta flunssasta on vihdoin toipunut.
.
Henry-veli on nyt Hirvikosken talollaan. Kävi eilen isää tervehtimässä. Kun sairaanhoitaja Leena huomasi tulonsa, irrottautui meneillään olevasta palaverista ja tuli kertomaan että isä voi kaikin puolin paremmin, kuin kuun vaihteessa siellä ollessamme. Silloin emme voineet ajatellakaan, että isä olisi jaksanut olla edes pientä hetkeä äidin hautajaisissa.
Isältä kuulemma puhekin sujui paremmin. Hän muistaa hyvin että äiti on taivaan kodissa. Ei enää itke. Meidän isä on sellainen; tyytyy siihen mitä ei voi muuttaa. Tyttärensä ei vielä oikein yllä sille tasolle…
Isä oli kysynyt ”mahtaako mamma (sitä nimitystä äidistä käytämme) odottaa minua?” Johon Henry-veli humoristiseen tapaansa vastasi: totta kai, varmaan on jo kysellyt missä Kaino viipyy. Vastaus tyydytti isää ja asia kuitattiin parilla Fazerin sinisellä
suklaapalalla. :-)
Kuun lopussa Henry-veli tulee yhdeksi yöksi tänne.
Hänen pitää seuraavana aamuna olla TYKSissä kello seitsemän. Silloin vihdoin toteutuu yli puolitoista vuotta odotettu leikkaus. Kaksi niskanikamaa vaihdetaan uuteen. Sitten keinonikamia on yhteensä neljä. Enempää ei enää tarvitsekaan vaihtaa, sanoi kirurgi. Alemmat nikamat eivät voi tehdä vastaavia tepposia kuin nyt korjattavat.
Sydämeni pohjasta toivon, että veljeni vihdoin pääsee kivuistaan. Tunto ja voima palautuvat käsiin; ainakin osittain. Sitten voi taas palata kitaransoitonkin pariin.
Kummasti helpottaa marina blogissakin!
Lohduttaudun sillä, että jossain vaiheessa voin taas elää ihan itsellenikin. Tai ei kokonaan tietenkään, mutta silleen sopivasti.
Eikä se ilo nytkään mihinkään ole kadonnut, se vain tuppaa välillä hautautumaan ”kaiken maailman murheiden” ja negatiivisten impulssien alle; sekä itsestä kumpuavista että muilta tulevilta.
Lopuksi hieman kevätenergiaa sinivuokkojen muodossa.
Elsin Blogi 